A-files Balance

Shintolaisen Inari temppelin portit nousevat tiiviissä kaaressa kohti vuoren huippua; laskeutuakseen taas toista sivua alas. Toistoissa on voimaa. Näiden porttien nimi on Torii. Miten erilainen merkitys onkaan sanoilla suomalainen Tori ja japanilaisella Torii-portti. Toinen avoin tila ja toinen rajattu, jonka läpi astutaan uuteen ulottuvuuteen. Pohdin portteja ja astumista uusiin tilanteisiin. Päätöksestä seuraukseen.Valitsemme tilanteet , astumme rohkeasti eteenpäin tietämättä seurauksia. Paluumatkalla vuorelta hankin oman portin. Portinvartijat vartioivat matkailijoita; tunsimpa olevani suojassa näiden ikiaikaisten vartijoiden selän takana.

Helle on pilvisenäkin ilmasta huolimatta kohonnut yli 30 asteeseen. Porttien varjot ja varjoisa metsä kutsuu luokseen. Tuhannet muutkin ovat kiipeämässä metsän vehreään syliin ja porttien kauniiseen viileään kujaan.

Suuressa vellovassa joukossa voi vetäytyä miettimään ja kokemaan yksityisyyttä, hetkellisyyttä ja rauhaa. On kuin olisi hetki hetkeltä etenevässä filmissä, jossa samanaikaisesti on tarkkailijan ja toimijan roolissa. Hiljaisuus sydämessä kipuan ylöspäin mäkeä.

Kas tuolla nuoret vanhemmat ovat tuoneet pienen lapsensa ensimmäisen kerran siunattavaksi. Ohitan heidät ja kysyn lupaa seurata tilannetta hieman. Voi noita onnellisia silmiä.

Inari pyhätön Torii-porttien rivistö

Portit muodostavat vehreän kujan

Inari rukoilijoiden vuori ei sijaitse Lapissa vaan sinne hurautetaan junalla Kyotosta länteen 20min ajan.

Henkinen Shintolainen keskus on perustettu vuonna 711jkr. Sen Inari vuorelle kohoavilla poluilla on tuhansia punaisia Torii-portteja, jotka ovat sybloleja siirtymiselle toiseen ulottuvuuteen tai hetkeen.

Ne kannustavat rivistönä kapuamaan vuorelle. Muutama muukin vierailija halusi viettää hikisen sunnuntaipäivän ponnistellen porttien varjossa.

Vanhan ajan Ryokan Uronza -majatalo vaihtuu länsimaiseen hotelliin. On ikävä jättää pieni puutarha ja sen söpöt kultakalat. Tein vielä ennen Nagoyaan lähtöä Tokonoma- nurkkaukseen uuden ikebanan.

Hello Shinkansen! Taas hyppään selkääsi ja pyyhällän tällä kertaa Nagoyaan. Matkustaminen sillä on mukavaa. Vain vajaa tunti ja olen 200 km päässä. Junassa kaikki kaivavat eväitään. Yksi japanilainen oivallus on bento-eväslaatikot. Niiden anti on aina tuoretta ja asettelu herkullista.

Nagoyassa sijaitsee Asutan Shinto-temppeli, jonka puutarhaan haluan juuri tänään käyskentelemään, sillä on niin kostean helteinen ilma. Temppelialue on perustettu yli 1900 vuotta sitten. Sen vaalittu luonnonpuisto muistuttaa tänään hieman sademetsää.

Koululaiset pyrähtivät edelleni. Pyhään tilaan astuessa tulee kädet ja kasvot pestä. Se on ihan mukavaa tällä helteellä. Lähteessä on puukoussikat, joilla lippoa vettä. Lopuksi se nostetaan ylös siten, että vesi valuu vartta pitkin maahan.

Suurimman rakennuksen edessä ihmiset heittivät Kameille eli kaiken elävän hengelle uhrin, taputtivat 3 kertaa kämmeniään yhteen ja hiljentyvät rukoukseen. Satunnainen matkailijakin jäi mietteisiin ja toivoi tälle maalle ja kansalle turvallista tulevaisuutta, vaikka mannerlaattojen siirtyminen vavisuttaa maata.

Metsä otti minut syliinsä ja saatoin taas hengittää raikasta viileää ilmaa. Pyhä puutarha tuntui jo ilmanalan muutoksen vuoksikin ihanalta. Kaupungin äänet vaimenivat ja kuulin vain lintujen laulua, lehtien havinaa tuulessa. Hiekkakäytävää haravoi mies ja toinen heilutti puunoksia ja nyppi kuolleet lehdet pois. Jäin seuraamaan hänen puuhiaan. En kehdannut ottaa kameraa laukusta.

Suomalaisen ja japanilaisen käsitys sisääntuloista, ulosmenoista ja opasteista ei ole sukua toisilleen. Satunnainen matkailija kiersi oikotietä koko laajan temppelialueen noin 5 km, tullen väärälle puolelle junarataa. Jumalat olivat kuitenkin onnekkaita, sillä kysyin juuri niiltä ihmisiltä, jotka osasivat puhua englantia. Pariskunta oli asunut Kaliforniassa ja pontevasti he ottivat tumpelon hoteisiinsa ja taluttivat oikealle reitille.

Paluumatkalla junassa mietin kuinka paljon ystävällisyyttä olen saanut tänään osakseni. En edes saa laskettua kaikkia huolehtivaisia varoituksia, kuten ”Varo kynnystä” tai lukemattomia hymyjä ja ystävällisiä tekoja. Eräs mummo kaivoi bussissa minulle karamellin ja sitten hymistiin, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Tätä miettiessäni saavun Kiotoon ja painun ruokapaikkaan iltapalalle.

Huh huh. Vaikka eilen ennakoin tapaamisen yliopistolla, niin kuitenkin menimme ristiin Mr. Ogawan kanssa. Puhaltelin hermostuksen pois ja tartuin hetkeen. Kysyin lähellä olevilta ihmisiltä terveystieteiden yliopistoalueen sijaintia (kohtauspaikkamme oli läheinen metroasema). Sitten meni ihan hulvattomaksi. Nainen, jolta pyysin apua, kysyi olinko jalan ja kun myönsin, niin hän vei minut perheensä autolle ja niin kierrettiin koko yliopistoalue. He hoitelivat kyselyt turvamiesten kanssa. Varsinaisia japanilaisia enkeleitä!

Yliopistolla professori Futaki odotteli teen ja kauniiden riisileivonnaisten kanssa ja päivä lähti mukavasti käyntiin ja jatkui ennakkoon sovitusti. Sain myös osallistua 5-vuotiaan Toshin SI-kuntoukseen. Meillä oli hauskaa: konttailimme mm. eräänlaisessa muovisylinterissä.

Kioton Yliopistollisen keskussairaalan kuntoutustoimintoja pääsin tutkailemaan toimintaterapeutti Kanae Matsusiman johdolla, sovitun vierailuaikataulun mukaisesti. Makoisan lounaan jälkeen kiipeiltiin sairaalarakennuksen kerroksiin, joissa ei saanut kuvata.

Tuiki tärkeä apuväline kuntoutukseen.

Japanin ensimmäinen pääkaupunki Nara on Kiotoakin vanhempi, perustettu jo vuonna 710. Kaupunki on pittoreski, jossa on viihtyisä ka-henkinen keskus. Nara Koen -puistoalueella on temppeleitä sekä kesyjä peuroja, joita arvioidaan olevan noin 1300.

Temppelivuorelle Todai-jiin on tiukka nousu, joten 3 tunnin kävelyn jälkeen päätin ottaa riksan, jota veti nuorimies nimeltä Ninja. Hinta oli 3000 jeniä. Kauniin kiertoajelun aikana sain Ninjalta kuulla Kameista eli hengistä vuorilla, vedessä ja laaksossa. Maailman suurimman puurakennuksen alue on täynnä turisteja ja sankoin joukoin koululaisia. Keisari Shomun vuonna 700 rakennuttaman temppelin sisällä on valtava Buddhan patsas, japaniksi Daibutsu.

Pakkohan oli Narassa käydessä nähdä myös buddhalaisen taiteen näyttely mm. Helvetinkääröt ja monikymmenkätinen ihmiskuntaa suojeleva Kaanon (Japani) / Avalokistevara ( sanskrit) / Chengrezin ( Tiibet) ilmestys. Museossa ei saanut kuvata, joten piti tyytyä selfieen julisteen kanssa.

Saavuin ”maitojunalla” Kiotoon klo 21. Seikkailin lataamaan PasMo-matkakorttia, jolloin törmäsin kolmeen japanilaiseen ” Hyasinth Bucket” –tyyppiseen tätiin. Selvitimme kovaäänisesti laitteiden toimintaa, niin luukku avautuikin ja esiin tuli laitteita hallinnoiva pieni japanilainen mies. Hän sai laitteen luovuttamaan lipun ja sai kiitollisia katseita kaikilta naisilta. Tilanteen aiheuttamaa stressiä lievitin vihreää teetä sisältävällä softis- jäätelöllä.

Ostin Japan railwayn 7-päivän lipun Suomessa ja sillä voin matkustaa minne mielii. Tänään oli vuorossa 160 km päässä Kiotosta sijaitseva Himeji. Hikari nimisellä Shinkansenillä se taittui nopeasti vaikka asemia oli 4. Upeasti aikataulussa millilleen paikalleen asemalle pötkähtäen. Kyoton asemalta lähtiessä junasta pelmahti tuhanten perhosten lailla parveilevia koululaisia. He seuraavat opettajansa lippua.

Himeji-linna on ninjojen kotipaikka. Se on Unescon maailman kulttuuriperintökohde ja rakennettu 1700-luvulla. Upean kukkulan / puiston sekä vallihautojen keskellä sijaitseva pieni kaupunki, jossa linnan lumolla myydään häitä ja juhlatilaisuuksia.

Elämä tuo eteen yllätyksiä ja hauskoja kohtaamisia. Himeijistä Kiotoon palattuani, piipahdin päivällisellä läheisessä hyvässä ruokapaikassa. Tässä automaattien luvatussa maassa ateria tilataan (kuvista) ja maksetaan etukäteen. Tällä kertaa rakkine teki tenän, sillä poikkeuksellisesti, halusin pienen tuopin olutta. Laite kyseli olinko ihan varma oluen suhteen, ettenhän vaan autoile? Siinä hikoiltuani sain taakseni syntyneestä jonosta yllättäen apua ihan hyvällä englannilla. Kyseessä oli vancouverilainen japanilaista syntyperää oleva opettaja, jolla on suomalainen ystävä. Kiitos kohtalolle…

Shogun Tokugawa kutsui minut vieraisille Nijo-jo linnaansa, jonka oli rakennuttanut 1603. Otin hyvät kävelykengät jalkaan, kun edessä oli marssia kaupungilla linnaa kohti sekä ympäri sen puutarhoja sekä ”viseltävä -lattiaisen linnan” sisällä toisen toistaan kauniimpiin huoneisiin, joita valitettavasti ei saanut kuvata. Kultaiset maalatut sermit ja liukuovet kiehtoivat runsaiden puuleikkausten lisäksi.

Linnassa oli vallihaudan ja puutarhojen välissä paviljonkeja, siltoja ja valtavia erivärisiä karppeja, jotka kärkkyivät suupaloja turisteilta. Shogunilla oli useita vaimoja, jotka käyskentelivät puutarhoissa.

Satunnainen matkailija hörppäsi kuuman kahvin ”Samurain” kanssa ennen kuin ryhtyi valmistautumaan huomiseen tapaamiseen Kioton yliopiston opiskelijoiden ja keskussairaalan kuntoutusosaston kanssa.

Tapaamiset vieraassa kaupungissa ovat ”vihikoiran hommaa”. Kioton liikennelaitoksen virkailijan kanssa selvitetään reitti, kulkuvälineet ja aikataulut. Lähtö Sanjo-dori Horikawa pysäkki tavoitteena tavata huomenna Mr. Ogawa klo 10.30 Marutamachii Keihan asemalla. Satunnainen matkailija koeajoi reitin, jotta osaisi ajoissa perille huomenna!

Olen menettänyt sydämeni huipputyypille. Se on supermiellyttävä ja sen kyyti on pehmoista. Välillä se voi olla hurjakin ja painella 300 km / h. Shinkansen-juna on sellainen uusi tuttavuus, jonka voisi tuoda Suomeen.

Nyt hieman myös japanilaisesta mielenalasta, kun säätilakin on suotuisa kirjoittamiselle eli sateinen. Vasemmanpuoleisen liikenteen lisäksi tuntuu, että täällä ihmisten aivoliikenne toimii toisin. Kaikki on suunniteltua viimeistä piirtoa myöten. Sama säätely jatkuu ihmisten sisäiseen maailmaan. Sääntöjä noudatetaan ja valvotaan. En ole nähnyt yhdenkään paikallisen loikkivan punaista valoa päin, mutta sen sijaan turisti-kamikatseja kylläkin. Tämä tuo tähän ihmisiä ja miljardeja tilanteita kuhisevaan muurahaispesään ennakoimista, arvattavasti ja turvallisuutta. Muuten tämä Rubikin kuution kaltainen elämänmalli olisi pelottava. Bussikuskikin ilmoittelee ajaessaan bussia valkoiset hansikkaat kädessä: ”Bussi kääntyy kaistalle/pysäkille olkaatten hyvät ja pitäkää kiinni” jne. Takseissa on pitsiset suojat, turvalukot.

Suotuisa tuttavuus niinikään on japanilainen wc-kulttuuri. On ilahduttavaa, että voi jännittämättä poiketa kaupungilla, juna-asemilla ja missä muualla tahansa hotellihelpotukseen. Vessat ovat hi tech -tuotteita. Nappulaa ja toimintoa on joka lähtöön: kun lähestyt laitetta, se rupeaa suhisemaan ja lämmittämään istuinta. Suhina/solina jatkuu, kun istahdat. Tämä peittää ne luonnolliset äänet, joita käyttäjästä saattaa tulla. Valita voi myös musiikkia. Tarpeiden mukaan voi painaa suihkutuspesua eri kohtiin ja suloisen puhalluksen, josta vain poutapilvet puuttuvat.
Äideille on myös kehitetty wc:hen helpotukseksi teline, johon voi laittaa lapsen, kun on tarpeen saada kädet vapaiksi omissa vessapuuhissa.

Turistitumpelo meni painamaan erästä nappia wc:ssä luullen sitä huuhtomistoiminnoksi. Siitäpä räjähtivät hälytyskellot soimaan. Odottelin sitten pelastajaa hätääntyneenä. Onneksi olin Sogetsu ikebanakoulun tiloissa (20. kerros), joten minua kaitsemaan osoitettu nuori nainen pinkaisi apuun ja purki hälytyksen. Harmin paikka etten sittenkään nähnyt riuskoja paikallisia palomiehiä…

Heräsin jo varhain innolla kohtaamaan erään matkani kohokodista. Olin sopinut tapaamisen professori Toshiko Futakin kanssa jo ennen matkaa. Tarkoituksena on keskustella terapiasta, kuntoutuksen tavoitteista, neurologisista tutkimuksesta ja tietysti inhimillisestä arvokkaasta tavasta toteuttaa itseään terveyden haasteista huolimatta. Pääsen hänen opastuksellaan tutustumaan Kioton erityisiin nähtävyyksiin ja taiteeseen. Valmistelemme myös ensi viikon tapaamista yliopistolla.

Jalkoja pakottaa, mutta päivä oli antoisa. Aamulla huristelin taksilla tapaamiseen prof. Futakin luo yliopistolle. Suuntasimme exkursiolle Kyoto retirement house- yksityiseen palvelutaloon. Seurasin siellä toimintaterapeutin tekemää kuntoutusta. Tapasin pirteitä ja aktiivisia ikäihmisiä ja olipa paikalla rouva, joka oli harrastanut Sogetsu ikebanaa. Siinä kuntoutuksen lomassa vaihdoimme mielipiteitä.

Palvelutalo sijaitsi vuorella kauniin luonnon keskellä.Talossa on kylpylä eli sento ja tietysti myös karaokepiste tietysti. Prof. Futaki esitteli asukkaiden luovia tuotoksia eli tauluja ja ristipistetöitä.

Päivän päätteeksi vierailijaa kierrätettiin ystävällisesti Heian-shrine –palatsialueella, jossa vihreät siimekset ja vilpoisat lammet tuovat tuulahduksen menneestä ajasta. Kilpikonnat ja karpit uiskentelevat kirkkaissa lähdepohjaisissa lammissa. Liljat kukkivat ja tuoksuivat kilpaa lumpeiden loiston kanssa. Kawa eli joki luikerteli kivisillä penkeillä. Maiko käveli kukkana kukkien keskellä.

Matkustaminen huippunopealla Shinkansenilla on joustavaa ja matka Osakaan taittui hetkessä, mutta ensin oli löydettävä oikea laituri. Joka paikka oli täynnä salarymanneja ja officesuitladyja. Sogetsu ikebanakoulun löytäminen oli sitten kiven takana, vaikka lähdin 4 tuntia aiemmin. Ikebanan tekeminen kaikkien japanilaisten ja Sensei Okasaki Shinnobun ohjauksessa oli mahtavaa ja matka takaisin Kiotoon sujui vaivatta.

Tänään aamukahvin aikaan soittelin yhdessä hotelli-isännän kanssa ikiaikaisen ihanalle 88-vuotiaalle Ikebana mestarille rouva Takeuchille. Hän on ystäväni opettaja ja puhuu vain muutaman sanan englantia. Olin lupautunut käymään visiitillä ummikkona täysin vieraalla Sumizomen paikkakunnalla. Sain opastukset, aikataulut ja kartan. Lähdin innolla kohti uutta seikkailua luottaen japanilaisten aina ystävälliseen apuun. Perille löysin monen neuvon jälkeen, vaikka kartta olikin nurin päin kädessäni. Kohdeasemalla Sumizomessa soitin rouvalle viehkeästä puhelinautomaatista ja hän kipitti muutamassa minuutissa minua vastaan. Teimme riemastuneina yhdessä asetelmia. Vauhdikkaassa iltapäivässä kohtasivat samanhenkiset, eri taustaiset, eri-ikäiset ja eri kieltä puhuvat naiset toisensa riemulla.

Lopuksi valmistui tee miltei seremonian mukaan, vierailijan kassi täyttyi lahjoista, kukista ja tuomisista. Yhteisellä naurulla höystettynä ulkomainen vierailija vietiin autolla uudelle metroasemalle, josta on lyhyempi matka Uronza-majataloon.

Paluumatkalla metrossa ei tarvinnut kysyä neuvoa poisjääntipysäkistä. Istuin vain umpitäydessä vaunussa paperi (kartta) kädessä. Ystävälliset ihmiset vieressä kuikuilivat paperista ja nyökyttelivät: next stop, Karasuma Shijuo. Arrigato gosaimas, vastasin.

Ois-ho eli olipa hyvää. Päivällinen löytyi hotellin vierestä 890 jeniä eli n 6.50 €. Hyvän paikan tunnistaa siitä, että se on täynnä paikallisia! Satunnaisen matkailijan päivä ja vatsa on täynnä.