Vanhan ajan Ryokan Uronza -majatalo vaihtuu länsimaiseen hotelliin. On ikävä jättää pieni puutarha ja sen söpöt kultakalat. Tein vielä ennen Nagoyaan lähtöä Tokonoma- nurkkaukseen uuden ikebanan.
Hello Shinkansen! Taas hyppään selkääsi ja pyyhällän tällä kertaa Nagoyaan. Matkustaminen sillä on mukavaa. Vain vajaa tunti ja olen 200 km päässä. Junassa kaikki kaivavat eväitään. Yksi japanilainen oivallus on bento-eväslaatikot. Niiden anti on aina tuoretta ja asettelu herkullista.
Nagoyassa sijaitsee Asutan Shinto-temppeli, jonka puutarhaan haluan juuri tänään käyskentelemään, sillä on niin kostean helteinen ilma. Temppelialue on perustettu yli 1900 vuotta sitten. Sen vaalittu luonnonpuisto muistuttaa tänään hieman sademetsää.
Koululaiset pyrähtivät edelleni. Pyhään tilaan astuessa tulee kädet ja kasvot pestä. Se on ihan mukavaa tällä helteellä. Lähteessä on puukoussikat, joilla lippoa vettä. Lopuksi se nostetaan ylös siten, että vesi valuu vartta pitkin maahan.
Suurimman rakennuksen edessä ihmiset heittivät Kameille eli kaiken elävän hengelle uhrin, taputtivat 3 kertaa kämmeniään yhteen ja hiljentyvät rukoukseen. Satunnainen matkailijakin jäi mietteisiin ja toivoi tälle maalle ja kansalle turvallista tulevaisuutta, vaikka mannerlaattojen siirtyminen vavisuttaa maata.
Metsä otti minut syliinsä ja saatoin taas hengittää raikasta viileää ilmaa. Pyhä puutarha tuntui jo ilmanalan muutoksen vuoksikin ihanalta. Kaupungin äänet vaimenivat ja kuulin vain lintujen laulua, lehtien havinaa tuulessa. Hiekkakäytävää haravoi mies ja toinen heilutti puunoksia ja nyppi kuolleet lehdet pois. Jäin seuraamaan hänen puuhiaan. En kehdannut ottaa kameraa laukusta.
Suomalaisen ja japanilaisen käsitys sisääntuloista, ulosmenoista ja opasteista ei ole sukua toisilleen. Satunnainen matkailija kiersi oikotietä koko laajan temppelialueen noin 5 km, tullen väärälle puolelle junarataa. Jumalat olivat kuitenkin onnekkaita, sillä kysyin juuri niiltä ihmisiltä, jotka osasivat puhua englantia. Pariskunta oli asunut Kaliforniassa ja pontevasti he ottivat tumpelon hoteisiinsa ja taluttivat oikealle reitille.
Paluumatkalla junassa mietin kuinka paljon ystävällisyyttä olen saanut tänään osakseni. En edes saa laskettua kaikkia huolehtivaisia varoituksia, kuten ”Varo kynnystä” tai lukemattomia hymyjä ja ystävällisiä tekoja. Eräs mummo kaivoi bussissa minulle karamellin ja sitten hymistiin, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Tätä miettiessäni saavun Kiotoon ja painun ruokapaikkaan iltapalalle.